Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK



Tähän vieraskirjaan kirjoitetaan kaikki tarinat, kuten tavalliset hoitotarinat, taitotarinat, kerhotarinat, matkatarinat ja sen sellaiset.

Ennen tarinan lähettämistä sinun kannattaa kopioida se varmuuden vuoksi, jos vaikka nettisi sekoaa tai jotain muuta ilkeää tapahtuu, eikä tarinan lähetys onnistu.

Huom. Muistathan, ettet saa laittaa uutta hoitotarinaa ennen kuin edellinen on arvosteltu! Muuten joudut jäähylle hetkeksi aikaa.

<  1  2  3  4  5  6  7  > >>  [ Kirjoita ]

Nimi: Patukka

05.12.2019 13:55

8. Luku, jossa saadaan kutsu Linnan juhliin mutta ei päästä sinne

Patukka nosti uteliaana vaaleanpunaisen kirjelapun huoneen oven edestä ja avasi kirjeen varovasti.
”Täällä on kutsu Linnan juhliin!” hoitaja innostui. ”Ei kun ai niin, olet kipeä vielä Cara”, hän muisti sitten harmistuneena ja heitti kutsun suoraan roskikseen.
”Niin..” Cara kallisti päätään ja katsoi kaihoisasti roskakoriin, jossa rypistetty kutsu aukesi hiljalleen.
”Mutta ei me muutenkaan olisi siellä jaksettu olla”, Melodee huomautti. ”Se on niin myöhään.”
Patukka nyökkäsi. ”Olette oikeassa, katsotaan niitä telkkarista siihen asti että nukahdetaan”, tyttö ehdotti kissoilleen, jotka nyökkäsivät.
”Paitsi että hetkonen, meillä ei ole televisiota”, Patukka totesi hölmistyneenä katsellessaan ympärilleen. Melodee pyöritteli silmiään turhautuneena. ”No nytkö vasta huomasit?”
”Mutta Sellerillä on.. voidaanko mennä sinne?” Cara kysyi ja punastui sitten pikkaisen.

Melodeen nk:
Purin huultani ja katsahdin Caraan. Huomasin hänen punastuvan heti puhuttuaan Selleristä, joo, tiesin kyllä että tyttö oli ihastunut häneen. Voisin kiusata Caraa aiheesta myöhemmin, mutta nyt ei ollut sen aika. Nimittäin Patu (joo, lempinimi jonka Cara keksi) oli sanonu et meidät kutsuttaisiin johonkin ihmeen Linnan juhliin mutta en minä sinne halunnut mennä, ihan tylsää! Ja nyt toi tyyppä tossa sanoi että me mentäisiin Sellerin luokse kattomaan sitä TELKUSTA. Mutta Cara ja Selleri vaan flirttailis keskenään ja hoitajat varmaan juttelis vaan niiden kanssa ja mulla ois kauheen tylsää koska ei niissä Linnan juhlissa ole mitään järkeä! Siis joku Sauli Niinistö kättelee jotain ihmeen tyyppejä ja sitten ne syö ja ehkä tanssii, en minä vain tiedä, en ole nähnyt niitä koskaan niin pitkälle. Ja nyt ilmeisesti Mouruposken kissoja oli tulossa sinne myös, se ehkä toisi juhliin jotakin kiinnostavaa.
”Sopii minulle”, Patukka sanoi, ja Cara oli jo kipittämässä ulos ja Sellerin huoneelle, mutta hoitaja pysäytti hänet. ”Stop, odota.” Patukka kääntyi minuun päin ja varmisti: ”Kai sinullekin sopii, Melodee?”
Huokaisin. ”Joo, hyvä on.” En minä nyt yksinkään tänne halunnut jäädä, hyi!
Cara punasteli vähän turhankin paljon matkalla Sellerin ja Kukan huoneelle. Kun tulimme lähemmäksi suklaanruskeaa ovea, saattoi sisältä kuulla napakkaa, riitaista keskustelua. Patukka katsahti minuun ja Caraan kummissaan mutta avasi oven, ja me astuimme sisään.

// tämä tapahtui siis ennen Kukan tarinaa

Vastaus:

Tykkään kun nämä sinun ja Kukan tarinat ovat välillä suoraan jatkoa toisen tarinaan! Sääli että Linnan juhlat jäivät teiltä väliin Caran sairastelun vuoksi, mutta eipä se tuntunut Caraa enää sen jälkeen harmittavan kun keksitte Sellerin telkkarin! Melodee ei tosin ollut niin mielissään... Saat 7 penniä. .-)

-Kasa

Nimi: Kukka

05.12.2019 13:39
Luku kahdeksan.
~~~~~~~~~~~~~
”Selleri sinä et mene menen linnan juhliin!” ”Mutta kun minä haluan!” Olimme siinä huutaneet varmaan puoli tuntia riidellen pääseekö Selleri linnanjuhliin. Olin juuri vastaamassa samalla mitalla kun oveen koputettiin. Selleri juoksi sänkyyn tekemään läksyjä ja näyttelemään kun mitään ei olisi tapahtunut. Avasin oven ja siellä oli Patukka ja Cara. ”Mooi” Cara sanoi sillä aina niin pirteällä äänellä. ”Meillä ei ole televisiota ja Cara ei pääse linnanjuhliin joten voitaisiinko tulla katsomaan niitä teille?” Patukka sanoi. Tiesin että Selleri ei lähtisi jos Cara olisi meillä ja oli kiva saada vieraita. ”Tulkaa vain sisään, voin hakea herkkuja kaapista ja voitte leikkiä vähän aikaa Sellerin kanssa ennen kun alamme katsomaan.” Ohjasin heidät olohuoneeseen ja Selleri näytti yllätyneeltä. Pyysin patukan auttamaan minua tikkareitten kanssa. ”Mitä siinä on auttamista?” Menin keittiöön ja avasin yläkaapin. Patukka oli shokissa kun sieltä vyöryi tonni kaupalla tikkareita. ”Nyt minä ymmärrän.” Patukka vastasi silti hyvin yllättyneenä. Minä pidin tikkareita kaapissa kun Patukka valitsi parhaan näköiset. Saimme suljettua kaapin ja jollain ihmeen tavalla Melodee sai TV toimimaan. En kommentoinut mitään ja istuimme alas katselemaan kättelyitä. Selleri ja Cara evät voineet istua aloillaan. Kun oli mennyt viisi kättelyä kuulin ”Milloin kissat tulevat?” Tajusin että Cara ja Selleri eivät jaksaisi loppuun asti joten vaihdoin videopeleihin. Patukka katsoi milloin kissa kättely alkaa.”Pitää lopettaa sitten puolentunnin päästä.” ”Joo,joo.” He eivät sitten varmaan kuulleet. Pelasimme Patukan kanssa tietokoneella. Aika aikanaan kuulimme ”Äääh!” Puoli tuntia lensi siivillä ja kun aloimme katsoa kissa kättelyitä Selleri ja Cara olivat puoliunessa. Melodee oli nukahtanut tylsyyteen kauansitten. Näimme kaikki tutut Alienkissat, Nalan, Lunan ja kaikki muut. Kun viimeinen kissa kätteli Selleri ja Cara selvästi koittivat olla nukkumatta. Heti kun Ruu oli valmis Selleri ja Cara kuorsasivat jo. Katsoimme Patukan kanssa kunnes silmä luomet alkoivat lupsua. Sammutin television ja nukahdimme matolle. Huominen aamu tulee olemaan raskas.

Vastaus:

Tämän takia on ehkä ihan hyvä etteivät kaikki pennut lähteneet juhliin, olisivat varmaan tylsyyttään nukahtaneet odottaessa omaa kättelyvuoroa. XD Huvitti tuo tikkari-kohta, kaappisi on niitä tosiaan ihan täynnä. .-DD Vaikka ette olleetkaan tapahtumassa mukana annan vaikka 5 penniä ekstraa kun seurasitte menoa telkkarin välityksellä, eli saat 7 + 5 = 12 penniä. .-)

-Kasa

Yksityinen viesti

05.12.2019 07:43

Nimi: Kuura

04.12.2019 18:06
Luku 12 Pöpöjä ja kahvittelua

Ulkona on satanut paljon lunta. Kaikki on kauniin valkoisen peitteen alla. Se suojaa kasveja talven kylmyydeltä. Minusta tuntuu, etteivät läheskään kaikki kasvot tai pienet eläimet selviäisi hengissä talven yli ilman lunta. Vaikka lumi on kaunista ja hauskaa, en enää jaksa innostua siitä. Uskoisin sen kuitenkin kiinnostavan Sourcea, jolla on paljon enemmän energiaa kuin minulla. Hän on myös selvästi kiinnostunut kunnosta. Katselen rauhallisena ikkunalaudalla istuskellen ulos. Kuura on auttanut minut siihen, koska en enää kiivetä sille itse. Hoitajani miettii jo paljon, miten pitkään tulen elämään täällä, mutta Source enemmänkin taitaa toivoa minun kuolemaani. Minä haluan kuitenkin suhtautua nuorempaan kissaan hyvin, jotta hän ehkä ehtisi oppia edes sietämään minua.
"Source, tule katsomaan", sanon rauhallisesti ja vilkuilen huoneeseen.
"En tuu, mul on kylmä. Oon varmaan kipee", Source valittaa, "mitä siellä on?"
"Yöllä on satanut lunta", kerron hitaasti.
Sourcen ilme näyttää innostuneelta, vaikka tyttö onkin kipeänä aika reppana. Kuura menee tarkistamaan Sourcen tilanteen. Hän tulee ensin kuitenkin auttamaan minut takaisin lattian tasolle. Kun pääsen lähemmäs, huomaan, ettei Source todellakaan ole terve. Hänen silmänsä näyttävät todella turvonneilta ja nenästä vuotaa verta.
"Meidän pitää lähteä eläinlääkäriin", Kuura ilmoittaa pian huolestuneena, "Nemo jäätkö nukkumaan tänne vai tuletko mukaan?"
"Mä haluun mukaan", vastaan hitaasti.
Kyllä minä jaksan eläinlääkäriin ja takaisin kävellä. Emme kuitenkaan mene kovaa, koska ei Sourcekaan mitään tiikerin nopeutta jaksa tuossa mennä. En myöskään usko hänen suostuvan kannettavaksi.

Minusta tuntuu oudolta, ettemme ole ainoita eläinlääkärin odotushuoneessa. Mouruposkeen on selvästi pudonnut sairauspommi. Meitä ennen lääkärin tutkittavaksi kutsutaan monta muuta kissaa. Vilkuilen odottaessa Sourcea, joka istuu kauhean reppanan näköisenä hoitajansa sylissä.
"Haluaisitko te mennä vaikka kahvilaan tämän jälkeen, jos Source saa syödä?" Kuura kysyy pian.
"Kelpaa", vastaan ja näin silmissäni jonkin suuren leivoksen, jonka saan syödä aivan yksin.
Source nyökkää pienesti. Huoneeseen laskeutuu taas hiljaisuus. Olemme jääneet ainoiksi, jotka enää ovat odotushuoneessa.
"Source", joku mies sanoo ovelta.
Kuura ja Source lähtevät miehen luokse. Minä jään yksin odottamaan. Toivon, ettei se ole mitään vakavaa. Sourcella on kuitenkin paljon minua paljon paremmat mahdollisuudet toipua, joten on vain hyvä, ettei sairaus iskenyt myös minuun. Vilkuilen satunnaisesti kelloa ja odotan.
"Oon kunnossa", kuulen äkkiä Sourcen tutuksi tulleen äänen.
Hän näyttää paljon pirteämmältä. Hänen silmissään näkyy vielä pieni turvotus ja nenän lähellä on vähän kuivunutta verta. Tohtori Tomeliuksen lääkkeet ovat oikeasti aika ihmeellisiä.
"Nyt vien teidät sinne kahvilaan", Kuura ilmoittaa juhlallisesti.
Jos olisin paremmassa kunnossa, olisin varmasti juossut ensimmäisenä ulos eläinlääkäristä.

Kävelemme Kuuran kanssa kahvilalle. Hän ei kuitenkaan voi jäädä kanssamme sinne, koska hänellä on jotain tärkeää tekemistä. Kuura kuitenkin selittää meille erittäin tarkkaan, että saamme ottaa ainoastaan kaksi teetä tai kahvia ja yhden leivonnaisen. Tämä johtuu jostain oudosta tarjouksesta, jonka ansiosta nuo saa ilmaiseksi.
“Pääsettekö te keskenänne takaisin hoitalalle?” Kuura varmistelee vielä.
“Joojoo, osataan kyllä kävellä sen verran”, Source vastaa turhautuneena ja katsoo virnistäen minua.
“Hyvä”, hoitajana vastaa rauhallisesti, “nähdään sitten hoitolalle.”
Kuura katoaa ovesta ulos lumisateeseen. Me jäämme Sourcen kanssa tutkimaan, mitä kaikkea kahvilasta oikein saa. Joudumme turvautumaan tuotteista oleviin kuviin, koska kumpikaan meistä ei osaa lukea kunnolla.
“Mitä sä haluut juoda?” kysyn Sourcelta.
“Teetä, koska kahvi on pahaa”, hän vastaa ja nyrpistää vähän nenäänsä kahvin mainitessaan.
“Okei, haluutko valita jonkin levoiksen?” kysyn, vaikka tällä tavalla en ainakaansaa koko herkkua itselleni.
“Päätä sie”, Source vastaa minun onnekseni.
“Okei, mee valitsee pöytä. Mä teen tilauksen”, selitän ja vilkaisen pöytien suuntaan, joita toisaalta ihan ympäri kahvilaa.
Source nyökkää pienesti ja lähtee kohti nurkkaa, jossa näkyy yksi tyhjä pöytä. Minä katselen vitriinissä olevia herkkuja. On vaikeaa valita niistä ainoastaan yhtä. Onneksi kahvilantyöntekijä ilmestyy paikalle, joten en ehdi miettiä asiaa liian kauaa.
“Mitä saisi olla?” hän kysyy minulta lempeästi.
“Tee, kahvi ja tuollainen leivonnianen”, kerron ja osoitan leivonnaista, jossa on ruskea kuorrute.
“Yksi kanelikuorrutteinen leivonnainen siis?” myyjä vielä varmistaa.
“Kyllä”, vastaan lyhyesti.
“Nämä ovat tänään ilmaisia, tässä on leivonnainen. Tuon juomat pöytään”, hän selittää minulle rauhallisesti ja ojentaa lautaselle olevan leivonnaisen minulle.
Kiitän varovasti ja yritän pitää lautasta tassuissani. Etsin Sourcea katseellani. Hän on mennyt juuri sinne nurkkapöytään, jota olin epäillytkin. Lähden hitaasti kävelemään pöydän luokse, koska en halua kaatua tai tiputtaa arvokasta kuormaani.

Lasken lautasen varovasti pöydälle ja käyn varovasti istumaan Sourcea vastapäätä. Hän katsoo minua mietteliään näköisenä, joten tytöllä on selvästi mielessään jotain, mitä hän haluaisi sanoa. En kuitenkaan viitsi alkaa asiaa utelemaan ainakaan vielä. On paras, jos annan Sourcen aivan itse kertoa, jos hän niin tahtoo. Nyt keskityn onneksi eniten tuijottaa isoa herkkuleivonnaistani, joka ei onneksi tunnu kiinnostavan Source ollenkaan.
“Tässä on nää teiän juomat”, saamme pian juomat eteemme.
Source kiittää myyjää reippaasti, mutta minä vähän vaisummin. Hörppään varovasti kahvia ennen kuin alan syömään omaa herkkuani. Se maistu ihanalta ja kanelin takia minulle tulee siitä mieleen joulu. Sitä on siis hyvä syödä joulukuussa. Source juo hitaasti ja rauhallisesti teetään. Hän vaikuttaa edelleen todella mietteliäältä. Tyttö avaa välillä varovasti suutaan, mutta ei kuitenkaan sano mitään. En halua painostaa häntä, koska en edes tiedä yhtään, mihin asia liittyy.
“Mä en ees yhtään tiiä, miks kerron sulle mutta”, Source aloittaa epäröiden.
“Puhu mistä vaa hlauut, mä kyllä kuuntelen”, vastaan rauhallisesti ja katson tyttöä pienesti hymyillen suoraan silmiin.
“Tiiätkö sä ku täällä on niitä alienkissoja?” hän kysyy ujosti.
“Tiedän. Oon nähny niitä, mutta en kyllä tunne yhtään kunnolla”, vastaan hetken mietittyäni, “kerro silti, vaikka en tiedä niistä mitään, jos tahdot.”
“Noku yks niistä, Light, on sellain aika mun ikänen poika. Oon ollu sen kaa aika paljo siitä lähtien, kun Kuura adoptoi mut. Me viihdytään tosi paljon keskenämme ja hän on vaa ihanin kissa, johon oon täällä tutustun. En vaa tiiä, onko mun oikein tykätä siitä, kun se kumminkin lähtee täältä pois”, Source vuodattaa tunteitaan minulle ja tuijottaa teekuppiaan. Hänen poskelle vierähtää kyynel, joka lopulta tippuu teen sekaan.
“Tietenkin on, sä saat tykätä kenestä haluut. Mut sun kannattaa puhuu tosta sen Lightin kanssa”, vastaan rauhallisesti, kun olen ensin vähän miettinyt, mitä sanon.
“Kyl seki saattaa pitää minusta”, Source vastaa mietteliäänä.
“Kysy asiaa ja sitten voitte miettii, mitä teette”, sanon ja yritän kuulostaa rohkaisevalta.
Hän vastaa minulle pienellä nyökkäyksellä. Sen jälkeen kumpikaan ei enää sano sanaakaan.

Kun lähdemme kävelemään takaisin hoitolalle, ulkona on jo pimeää. Onneksi tien laidassa on edes harvakseltaan katulamppuja, koska minun pimeänäköni on jo heikentynyt. Source varmaan näkisi ihan tarpeeksi hyvin myös ilman lamppuja. Taivalta saaa rauhallisesti lunta.
“Sä et sit sano Kuuralle mitään siitä, mitä kerroin”, Source sanoo pian hetken kestäneen hiljaisuuden jälkeen.
“En tietenkään. Sä kerrot ite sitku haluut”, vastaan rauhallisesti.
Hän hymyilee minulle kiitollisena. Minusta tuntuu, ettei hän ainakaa vihaa minua ja sietää edes vähän paremmin kuin ennen.

//Tarpeet Nemolle ja Sourcelle
+liikkumistarve (siirtymiset paikasta toiseen)
+nälkätarve (kahvilakäynti)
Ja jos Sourcelle tulee jotain tosta eläinlääkäristä?

Vastaus:

Vaikka Nemo ei enää jaksaisi hypätä ikkunalaudalle niin herkullisesta leivoksesta haaveillessa vanhuksen jalat taitavat kantaa vähän paremmin. .-D Hyvä että Source saatiin nopeasti sen verran hyvään kuntoon että hän jaksoi mennä Nemon kanssa kahvilaan, reissu selvästi lähensi näitä kahta ja kiva että Nemo neuvoi nuorempaa tämän poikaystävä-ongelmissa. .-D Juu saa Source vähän ekstraterveyttä kun kirjoitit lääkärissä käynnistä tarinassa, ja lumimaininnat sopivat teeman, eli pennejä tulisi siis 23 + 5 = 28. .-)

-Kasa

Nimi: Usva123

04.12.2019 14:48
Usvan nk

“Herätys Puro”, herättelin vastasyntynyttä pentua.
“Huomenta!” pentu huudahti.
“Mistäs lähti sinä olet herännyt noin kiltisti?” kysäisin huvittuneena pennun innokkuudesta
“Eilisestä kerho päivästä!” kissa vastasi.
“Mitäs te teitte siellä?” kysyin
“Suunniteltiin näytelmää joka on piparkakkupoika.” Puro sanoi innostuneena
“Kiva. Kerro kaikki.” sanoin
“No meillä on siellä roolit ja ensi kerralla me teemme koe-esiintymisen. Ja minä aion pyrkiä kertojaksi!” pentu selitti innoissaan.
“No tarvitset varmaan käsikirjoituksen jotta voimme harjoitella sitä”, sanoin
“Joo!!”Puro sanoi innostuneena. Mutta sitten hän jatkoi hieman synkemmin:
“Mutta ne ovat Simsiliinillä”
“Minä voin käydä kysymässä niitä häneltä. Ota sinä vaikka kaapista mansikkatikkari nyt tämän kerran.” sanoin ja menin käytävälle.
“Missäköhän Simsiliini on?” mutisin puoliääneen.
“Minuako etsit?” kuulin takaani ja hätkähdin.
Käännyin ympäri ja näin Simsiliini takanani.
“Huoh sinä säikäytit minut! Mutta kyllä etsin nimittäin Puro tahtoisi hakea näytelmässä kertojan rooliin niin ajattelimme harjoitella sitä. Niin että onko sinulla käsikirjoitukset valmiina?” kysyin.
“Anteeksi ja on minulla. Odota käyn hakemassa ne.” hän sanoi ja lähti rivakkaan tahtiin hakemaan käsikirjoituksia.
Pian Simsiliini tuli takaisin ja ojensi minulle käsikirjoituksen.
“Kiitos”, sanoi ja lähdin kävelemään kohti huonettani.
Kun pääsin takaisin huoneeseen näin Puron kiltisti imeskelevän tikkaria.
“Vihdoin sinä tulit!” tämä hihkaisi minut nähdessään.
“Sain nämä myös”, heilautin käsikirjoitusta hänen edessään ja istuuduin.
Aloimme harjoitella vuorosanoja niin että minä olin kaikki muut ja Puro kertoja.

Sen jälkeen menimme ulos koska oli tullut lunta.
“Mitä tämä on!?” Puro hihkaisi kun pääsimme ulos.
“Tämä on lunta. Usko pois sillä on kiva leikkiä.” sanoin ja nauroin Puron epäuskoiselle ilmeelle.
“Tule nyt”, maanittelin.
Sitten Puro otti varovaisesti askeleen lumelle ja sitten toisen. Sitten aivan yhtäkkiä tämä pomppasi ylöspäin ja alkoi kieriä pomppia ja juoksennella lumen päällä. Pian Puro kyllästyi pelkkään juoksenteluun ja kysyi:
“Voidaanko leikkiä hippaa?”
“Ok”, vastasin ja minä (totta kai) jouduin jääjäksi.

Puron nk

Juoksin ja juoksi Usvaa karkuun eikä Usva saanut minua milloinkaan kiinni. Luultavasti tämä kyllä hidasteli.
Aloin väsyä juoksemiseen joten luiskahdin kiven taakse piiloon. Oli hauska katsella kun Usva etsi minua lumessa. Sitten yhtäkkiä luiskahdin Usvan haara väliin ja Usva pyllähti maahan.
“Hei!” Usva huudahti mutta huuto loppui lyhyeen kun heitin häntä lumipallolla ja sitten alkoi leikkimielinen lumisota.

Pian minä väsähdin ja kellahdin maahan jolloin Usva tuli sinne ja sanoi:
“Mennään takaisin sisälle.
Minä vain nyökkäsin vastaukseksi.

Sisällä Usva alkoi käsin irrottaa minusta lumipaakkuja ja vähän myös hän yritti harjata turkkiani käsillään koska hän ei ollut vielä ostanut harjaa.
“Noniin valmis”, hän sanoi kun hän oli saanut siistittyä minut.
“Meneppäs nyt nukkumaan”, hän jatkoi ja minä kellahdin koriini kiitollisena nukkumaan.
Tunsin että hoitajani silitteli minua vielä hetken ja sitten nukahdin.

// sopisiko tämä teema tarinaksi ja tarpeet
Leikkimistarve
Ruokatarve(mansikkatikkari)
Leikkimistarve
Nukkumistarve

Vastaus:

Hienoa että Puro ottaa koe-esiintymiset vakavasti ja harjoittelee huolella etukäteen. ,-) Hipasta lumisodaksi muuttunut leikkihetkenne oli hauskaa luettavaa, kyllähän tämä teematarinaksi sopii. .-) Saat 12 + 5 = 17 penniä, ja kohotan tarpeet!

-Kasa

Nimi: Patukka

04.12.2019 14:38
7. Luku, jossa tulee lunta

Caran nk:
Melodee ja minä olimme koululla taaskin Patukan lähettämänä noin puolisen tuntia etuajassa.
”Hei! Täällä on lunta! Miten kaunista!” ihastelin katsellessani koulun ympäristöä, kimaltavan valkoinen lumivaippa peitti pihan ja pienet jääpuikot roikkuivat puiden oksista. Puissa kauniisti lauloivat ne linnut, jotka eivät muuttaneet etelään.
”Etkö huomannut sitä jo tuolla?” Melodee kysyi tuhahtaen ja heilautti häntäänsä Mouruposken päärakennusta päin. En kuitenkaan ollut kuulevinani ja hihkaisin: ”Katso, Tikru! Hänkin tulee etuajassa!”
Ruskea tyttökissa tosiaan käveli paikalle lumisten puiden välistä. ”Heii, tekin ootte täällä!” hän iloitsi ja kipitti luoksemme.
”Joo, Patu lähettää meidät aina etuajassa”, selitin ja pölläytin vähän lunta ilmaan innoissani tästä valkoisesta tavarasta.
”Tehdäänkö lumiukko?” Tikru ehdotti, muotoili lumesta nopeasti pallon ja heitti sen minun naamaani. ”Tämä on oikein hyvää lunta.”
”Juup juup!” huudahdin ja aloin pommittaa Tikruakin lumipalloilla. Hän lähti karkuun ja yritti samalla heittää minua.
”Jos aiotaan tehdä se lumityyppi, niin kannattaa aloittaa”, Melodee huomautti. Höh, miksi hänen piti aina olla tuollainen! Kun sain tietää, että me adoptoitaisiin joku, odotin saavani hänestä hyvän ystävän. Mutta ei, Melodee on tosi ärsyttävä. Patu sanoo että mun pitäs antaa sille aikaa sopeutua, mut en mä nyt halua mitään odotella!
”No okei sit”, luovutin ja aloin väsätä lumesta jonkinlaista hahmoa kahden muun kissan avustuksella. Ensin oli vain pelkkä pieni epämuodostunut pallukka, sitten se alkoi muodostua kissaksi. Silmät, korvat, nenä, suu. Minä tein kasvot.
”Sen nimi on herra Mourunen”, kerroin katsoessani valmista teosta ylpeänä.
”Mourunenhan on Mouruposken lehti”, Melodee kummeksui.
”No, herra Mourunen on sellainen hieno salkkuherra joka juo aina aamuisin kupin kahvia ja lukee päivän lehden. Siis Mourusen”, selitin.
”Ahaa. Sittenhän hänelle pitää tehdä salkku jos kerran on salkkuherra”, kertoi Tikru, ja niin me päätimme rakentaa herra Mouruselle hienon salkun.
”Plim plom plim plom”, sanoivat koulun kellot, ja meidän luminen salkkumme jäi kesken.
”Voi ei! Jatketaan sitten välkällä”, sanoin ja me kiirehdimme matikanluokkaan. Se oli iso niin kuin äidinkielenkin luokka, matikkaakin opiskeli monta tyyppiä. Istahdimme vain johonkin ja opettaja sanoi: ”Tänään harjoittelemme yhdeksän kertotaulua.”
Siis mitää? En minä mitään kertotaulua halunnut opetella, liian vaikeaa! Marisin siitä ääneen Tikrulle, mutta en niin kovaa että ope olisi kuullut.
”Odotas vaan. Tiedän että tämä on helppoa”, tyttökissa sanoi ilkikurisesti ja kääntyi taas opettajan puoleen. Kurtistin kulmiani hämmentyneenä mutta keskityin taas opettajaan.
”Katsokaas”, ope sanoi ja piirsi taululle numerot 0, 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, ja 9 ylhäältä alaspäin. Sen jälkeen hän teki numeroiden viereen saman, mutta alhaalta ylöspäin niin että taululla luki:
09
18
27
36
45
54
63
72
81
90
”Siinä on yhdeksän kertotaulu”, opettaja sanoi ja kääntyi kohti luokkaansa herttaisesti hymyillen.
”Siis mitäh?” minulta pääsi.
”Kymmenet nousevat aina yhden, mutta ykköset laskevat”, ope selitti kärsivällisesti ja minä en ymmärtänyt vieläkään.
”Jaaaaaaa, siis 1x9 on 9, 2x9 on 18 ja niin eteenpäin..?” Melodee varmisti, ja ope nyökkäsi. Hän jakoi vielä paperit joissa oli laskuja yhdeksän kertotaulusta. En tiedä menikö oikein, mutta ainakin yritin:
5x9 = 59 2x9 = 29 9x9 = 99 1x9 = 19
”No tuota.. ei ihan”, opettaja totesi tultuaan luokseni. Hän yritti vielä kertoa minulle miten se meni, mutta en minä ihan oikeasti tajunnut! Liian vaikeaa, teen valituksen. Ja sitä ei auttanut se, että Melodee tajusi! Toi vaan ylpeilee sillä että sai kaikki oikein, tosi ärsyttävää!

”Eiiii! Herra Mourunen!” voihkaisin, kun saavuimme Tikrun kanssa silleen paikalle, jossa hieno lumiukkomme oli ollut, mutta nyt siinä oli vain kasa lunta. Melodee oli jäänyt johonkin haahuilemaan, sillä oli nyt kai hyppytunti. Tikrulla oli seuraavaksi enkkua kuulemma, hänkään ei tule samalle tunnille kuin minä.
”Voi eikä!” Tikrukin voivotteli nähdessään herra Mourusen jäänteet. Sitten me yritimme kasata lumesta ukkoa uudelleen, mutta välitunti loppui liian aikaisin. Tikru juoksi englanninluokkaan ja minä ranskan. Selleri odotti minua hymyillen oven edessä, ja minä hymyilin hänelle myös ja ehkä vähän punastuin, siis ihan vähän vaan! Me kävelimme luokkaan sisälle, ja tervehdimme opettajaa muun luokan kanssa.
”Bonjour, les enfants!”
”Bonjour maitresse.”
Tällä kertaa Sellerikin oli mukana eikä vaan katsonut pöllämystyneenä vierestä, poika oli oppinut viime kerrasta.
Yhtäkkiä minua alkoi huipata, kauhea päänsärky yltyi ja yltyi.
”Cara, mikä hätänä?” Selleri huolestui ja ryntäsi auttamaan.
”Sattuu... niin.. että.. oksettaa”, sain sanotuksi ja opettaja ilmoitti heti puhelimitse Patukalle. Hoitajani tuli paikalle silmänräpäyksessä, hän etsi minut nopeasti katseellaan.
”Cara! Tule, minä vien sinut kotiin”, hän sanoi ja otti minut syliin.
”Voi voi, nyt en voi leikkiä lumessa sinun kanssa”, Selleri murehti. ”Parane pian!” hän huusi vielä peräämme, ja minä yritin huudahtaa kiitoksen, mutta uusi kipuaalto vaiensi minut.

”Sinulla on varmaan sininen pöpö”, Patukka totesi laskiessaan minut hellästi omaan unikoriini tyynyni päälle. Hoitaja antoi minulle vielä sinisen pillerin ja imeskelin sen uupuneena. Olisin oikeasti halunnut mennä leikkimään Sellerin kanssa, hän on niin kiva tyyppi! Taai siis, UNOHTAKAA KOKO JUTTU!

// teemis? Herra Mourusen takia?
Caran tarpeet:
+terveystarve (tuleeko se kun ne oli siellä kotona ja Cara sai lääkkeen?)

Vastaus:

Oikeastaan tykkään siitä etteivät Cara ja Melodee tule heti täydellisesti toimeen ja ole heti parhaita kaveruksia, vaan toiseen sopeutuminen ottaa aikansa. Eiii Cara on liian söpö laskiessaan väärin kertotaululaskuja. x-3 Herra Mourunen oli ihana, harmi että hän ehti hajota oppitunnin aikana! Jesjes, CaraxSelleri jatkuu, suloista miten poika huolehti toisesta sairaskohtauksen yllättäessä. <3 Saat 17 + 5 = 22 penniä, lisään kouluplussaa ja kohotan tarpeet. .-)

-Kasa

Nimi: Kukka

04.12.2019 13:33
Luku seitsemän jossa olaan uudestaan koulussa.
~~~~~~~~~~~~~~~~~
Uusi koulupäivä oli alkanut. Sain nukkua tänään pitempään kun en ole reaali aineessa. Söin aamupalaksi sekasössö purkkiruokaa ja lähdin koululle päin. Tällä kertaa Kukan ei tarvinnut viedä minua sinne. Heräsin kuitenkin vähän ennen koulun alkua jotta voisin tehdä läksyt. Äidinkielessä piti kirjoittaa oma nimi kymmenen kertaa jonka tein ihan helposti. Ranskasta en ymmärtänyt hölksäsen pöläystä. Jotain juustosta ja croissanteista varmaan. Kun olin saanut läksyt tehtyä lähdin kiireesti kouluun päin. Koulun pihalla tapasin Melodeen. ”Moi Melodee, onko Cara koulussa?””Ei, hän on kipeä.” Melodee vastasi viekaalla katseella. Silloin Nala juoksi luoksemme. ”Moi!” Hän melkein huusi. Juttelimme vielä vähän kunnes piti lähteä äidin kielen luokaa kohti. Opettaja katsoi läksymme ja sitten opettelimme lukemaan. Opettaja ojensi jokaiselle saapasjalka kissa kirjan ja luimme vuorotellen. ”M-minä u-olen saapasj-jalka kissa.” Luin kun oli minun vuoroni. Kun olimme puoli välissä kirjaa kello soi ja matikantunti alkoi. En ollut ennen ollut matikan tunnilla mutta olin pyytänyt Kukaa opetamaan plus laskuja. Opettaja kertoi meille miten matikka toimii. Sitten hän antoi jokaiselle pienen paperin palan jossa oli laskuja. Minulla kesti kauan tajuta että kolme plus kaksi on viisi mutta sain kuitenkin paperin tehtyä ennen tunnin loppua. Kotiläksyksi tuli lukea tarina kolme pientä porsasta ja opetella kymppi parit. Aloin kerrata niitä jo koti matkalla ja luin kolme pientä porsasta ennen nukkumaan menoa.

Vastaus:

Tässä oli vissiin kaksi koulupäivää samassa? Voi Selleriä kun ranska ei yhtään selkene. .-/ Sentään äidinkieli tuntuu olevan helpompaa, ja matikkaankin kisu pääsi hyvin mukaan kun oli harjoitellut laskemista etukäteen. .-) Saat 4 penniä ja kouluplussaa Sellerille!

-Kasa

Nimi: Noora

04.12.2019 08:31
Selostamassa sekoiluja
22.10.19
~~~~~~~~~~~

Vatun nk ~
SIIS ARVATKAA MITÄ! MÄ PÄÄSIN TAAS SELOSTAAN!!! NIIKU OMFG!! TÄÄ ON SUPER SIISTIIIIII!!! JIIHHHAAAA!!!! TÄST TULEE NIIIIIIIIIIIN SUPER KIVAAAA!!!! JEEJEEE!!! Ja aika kivaa myös kun, siis tänne Mouruposkeen on tullu jotai kissoi avaruudest. Ja ne on aik kivoi. Ja tosi koolei ja makeit. Ja mä meen Mustikan kaa nyt puuhakammariin. Kun Noora anto luvan. Ja se on tosi hauskaa. Koska myös ne avaruuskissat Light ja Rex tulee täs meijän kaa sinne. Aika siistii. Ja me käytiin hakee Marjakin mukaan. Sekin on tosi kivaa. Koska nyt me kaikki pentuetoverit ollaan menossa leikkiin. Rexin ja Lightin kaa siis. Rex ja Light on tosi oudon värisii. Mut ne värit on just hienoi!! Mäki haluisin olla sen värinen! Mut mä oon vaa tylsä valkonen, pläääh. Tyhmäääää!!! Nyt me ollaan koht puuhakammarissa.
HEI MUSTIKKA! MITÄ SÄ TEET!!?
"Noniin anna se puheenvuoro muillekin!" Mustikka sanoo.
"Okei" mä sanon. Eiku hei! Ei mun noin pitäny sanoo. Voi eiii!! Ei oo reiluu, hei älä, älä vie, älä vieeee, ääääää...

Mustikan nk ~
"Oikeesti anteeksi mun sisko, se on vähän ylivilkas..." Sanon ja katselen siskoni ylös alas pomppimista, kun hän selittää jotain Lightille ja Rexille, vaikka he tuntuvat kuuntelevan juttua vain puolella korvalla, sillä nyökkäävät minulle. Vattu tuntui olevan hyvin innoissaan uusista tulokkaista, minä taas en niinkään, sillä uudet tuttavuudet... Noh. Ovat minulle hieman hankala juttu ensialkuun. Sanotaanko vaikka, etten ole niin innokas tutustumaan uusiin tuttavuuksien kuin Vattu. Tai Marja. Niin muuten, Marjakin oli tullut mukaamme, sillä olimme hakeneet hänet adoptiosta mukaan. Oli kivaa, että koko pentukolmikkomme oli taas koossa. Odessa oli kuulema varannut hänet, joten hyvän kodin hän ainakin saisi, sillä Odessa on minusta hyvin mukava ihminen, vaikka en edelleenkään uusien tuttavuuksien suuri fani olekaan. Minusta tuntuu, että meistä kolmikosta minä olen se ujo, mutta iloinen, Marja se vitsikäs ja seikkailullinen ja Vattu se hyökkäävin ja se sekobeko bläääläälää. Ja niin se varmaan onkin. Nyt kuitenkin annan puheenvuoron muille, sillä en halua kaapata koko tarinaa itselleni.

Joku random kertoja?? ~
Kissat saapuivat puuhakammariin, jossa ei ollut ketään muita.
"Tämä siis on puuhakammari, täällä on jos jonkinmoisia piiloja, salakäytäviä ja leluja!" Vattu muotoili sisaruskolmikon ajatukset sanoiksi.
"Veit sanat suusta!" Marja hihkaisi ja loikki istumaan sohvalle.
"Mitä te haluisitte tehdä?" tämä kysyi rennosti. Muutkin kissat kiipesivät istumaan sohvalle Marjan viereen.
"Ei me oikein tiedetä mitä te leikitte täällä Maassa, joten ehdottakaa te!" Light sanoi nyökäten kolmikolle.
"Piilohippaa piilohippaa piilohippaa!" Vattu kiljahti samantien.
"Okei, leikitään hippaa" Mustikka sanoi.
"Voin kertoa säännöt. Eli siinä yritetään ottaa toisia kiinni, Marja ja Vattu demostroikaa... Eikun siis näyttäkää. Vattu saa mennä piiloon, kas noin. Ja nyt kun Marja löytää hänet, Marjan täytyy yrittää saada Vattu kiinni, ja Vatun juosta karkuun Marjaa. Noin. Ymmärsittekö?" Mustikka selitti kärsivällisesti ja osoitteli tassullaan, kun Marja ja Vattu demostroivat pelin kulkua. Alienkissat nyökyttelivät.
"Okei! Sit alotetaan!" Marja hihkaisi.
"Kuka vika kyyryssä jää!" hän jatkoi, ja oli itse viimeinen kyyryssä.
"Jaha" Marja tuhahti ja alkoi laskea.
"1... 2... 3..."

"... 30! Täältä tullaan!" Marja kiljaisi ja lähti loikkimaan ympäriinsä kurkkien komeroihin ja hyllyihin. Yhdestä kaapista löytyi Mustikka, joka ei edes kerinnyt lähteä pakoon, kun Marja läppäisi häntä jo päähän etutassullaan. Seuraavaksi löytyi Rex, joka oli piiloutunut peiton alle piiloon, hän kuitenkin luikahti pakoon ilmiömäisen nopeasti, ihan kuin punainen katti olisi vain kadonnut. Marja jäi katselemaan hetkeksi ympärilleen, kunnes näki taas Rexin hännän luikahtavan kammarin nurkalla. Marja syöksyi Rexin hännän perään, mutta samassa se oli jo kadonnut.
"Mit...?" hän ehti aloittaa, kunnes huomasi Vatun pörröisen hännän heiluvan sängyn alla. Poikakissa hymyili voitonriemuisesti ja hiipi kohti Vatun häntää. Juuri kun hän oli loikkaamassa sen kimppuun, Vadelma ampaisi matkaan.
"Et saa kiinni nännännänää!" hän rallatti viilettäessään ympäri puuhakammaria. Hän juoksi niin kovaa, että ponkaisi välillä seinästä vauhtia.
"Kyllä minä sinut vielä hoitelen!" Marja huudahti ja säntäsi Vatun perään. Pitkän takaa-ajon jälkeen Marja sai lopulta Vatun kiinni ja he pysähtyivät huohottaen Mustikan luo.
"Rex ja Light ovat edelleen piilossa" Mustikka totesi.
"Ei me saada niitä ikinä kiinni!" Vattu piipitti.
"Tehdään yhteistyötä!" Marja sanoi tomerasti sisaruksien nyökytellessä.
"Teemme yhteistyötä!" Vattu ilmoitti kovaan ääneen. Vastausta ei kuulunut, mutta he huomasivat yläkerrassa heiluvaa Rexin hännän ja lähtivät piirittämään sitä kuiskuttelun jälkeen. Hän oli kyyryssä niin, ettei nähnyt kissakolmikolmikon tuloa. Ja kun he olivat tarpeeksi lähellä, kaikki loikkasivat koskettamaan Rexiä. Rex oli kuitenkin kadonnut ja Marja, Mustikka ja Vattu olivat yhtenä myttynä sikinsokin.
"Mitä?" Vattu älähti ja kampesi itsensä pystyyn.
"Minne Rex katosi?" hän jatkoi.
"Juurihan se oli tuossa, ja sitten vain pam ja se oli poissa!"
"En minä vaan tiedä. Jotain kummallista on kuitenkin meneillään" Mustikka tuhahti kivutessaan jaloilleen.
"Muuten, missä Light on?" Marja kysyi yhtäkkiä. Totta tosiaan, missä Light on? Kissat katselivat ympärilleen. Kaikki kaapit oli vedetty auki, kaikki kirjojen takaiset salaluukut oli katsottu, Light, ihan kuin se olisi kadonnut! Kissat tassuttivat alas sinne mistä oli lähdettykkin.
"Tulkaa pois piiloista!" Vattu huusi. Samassa Rex ilmestyi heidän eteensä, kuten Lightkin. Porukan pienin, Mustikka säikähti hieman, ja perääntyi.
"Mi-mitä?" Marja sopersi järkyttyneenä, eikä Mustikka edes saanut sanaa suustaan.
"Ainiin! Unohdimme mainita, että meillä on erityiskykyjä!" Light virnisti.
"Niin! Minä osaan teleportata, kas näin" Rex sanoi hymyillen ja teleporttasi paikasta toiseen muutaman kerran.
"Ja minä osaan muuttu näkymättömäksi, katsokaa!" Light hihkaisi, katosi, ja oli sisaruskolmikon takana, kun tuli taas näkyviin.
"Wau!" Mustikka, Marja ja Vattu henkäisivät yhdestä suusta.
"Te olette supersiistejä!" Vattu hihkui ja hyppi ylös alas tehden samalla pientä rinkiä.
"Mitä nyt leikitään?" Rex kysyi.
"Leikitään jotain teidän kotien leikkiä" Mustikka ehdotti.
"Joo" Marja ja Vattu kannustivat ajatusta.
"Okei!" Rex ja Light vastasivat yhteen ääneen vilkaisten toisiinsa hymyillen.

Kun leikit oli leikitty, kaikki kissat olivat aivan puhki ja nukahtivat yksitellen puuhakammarin sängylle makoillessaan siinä. Ja siinä ne sitten nukkuivat, viisi pientä pentua suloisesti kerällä ja hännänpäät nenällä.

//HOX kirjoitettu silloin, kun Light ja Rex olivat pikkupentu-ikävaiheessa!! //

Tarpeet ~

Kaikki ~
+Leikkitarve
+Unitarve

Vastaus:

Olipas söpö leikkitarina! Mukavaa kun koko sisaruskolmikko kokoontui, ja alienkissat toivat mukavan lisämausteen leikkiin. .-) Vatun sekoilu on edelleen ihanaa ja Mustikalla on myös söpöjä pohdintoja! Light ja Rex sitten "unohtivat" mainita erikoistaidoistaan, joopajoo pojat... Nyt jäi vaivaamaan että mitäköhän leikkejä alienkissoilla on tapana leikkiä kun siitä ei kerrottu! D-. Saat 21 penniä, ja kohottelen tarpeet. .-)

-Kasa

Nimi: Syrah

03.12.2019 22:43
Hoitotarina osa 1

Lunan nk

Tänään oli koulua! Olimme eilen illalla miettineet Syrahin kanssa yhdessä mitä opiskelisin ja päädyimme matikkaan,äikkään, historiaan ja latinaan. Kaikista eniten jännitti Latina. Olin kuullut joskus puhuttavan latinasta ja ilmoitin silloin, että haluan matkustaa sinne ja haluan vieläkin. Tassuttelin reippaasti keittiöön, jossa Syrah jo odottikin.
”Voidaanko me sitten matkustaa joskus Latinaan? Ja mikä on yhtälö?” kysyin.
”Ei latinaan voi matkustaa se ei ole maa ja yhtälö on esimerkiksi X+Y=8”, Syrah naurahti.
”Eihän, X+Y on äksy”, sanoin. Syrah pudisti vain päätään.

Lähdimme kouluun kymmeneltä. Syrah kertoi, että minulla olisi ensin latinaa sitten hyppytunti, koska minulla ei ollut taitoainetta ja viimeiseksi äikkää. Lähdin vielä hyvillä mielellä kouluun, mutta sitten alkoi tapahtua...

Latinantunti

Välitunnilla seisoin yksikseni. Kaikki muut leikkivät jotain, mutta kun en uskaltanut mennä mukaan. Koulun kellon pirahtaessa yritin seurata muita, mutta eksyin väentungokseen. Ketään ei ollut enää käytävillä enkä tiennyt yhtään missä minun olisi pitänyt olla. Etsin ja etsin oikeaa luokkaa, mutta sitä ei vain löytynyt. Tilanne alkoi tuntua toivottomalta, kunnes eräästä luokasta tuli opettaja.
”Etkö löydä luokkaasi?” opettaja kysyi. Nyökkäsin ja sanoin, että minun pitäisi olla latinan luokassa.
”No sepäs sattuikin, minä opetan latinaa”, opettaja sanoi.
”Ketkä muut opiskelevat latinaa?” kysyin.
”Ei ole muita, sinä olet ensimmäinen, joka opiskelee latinaa”, opettaja sanoi ja se laski hieman mielialaani. Olisin varmaan siis hyppytunninkin yksin.

”No nyt, kun olemme kahden, niin kysyisin miksi aloitit latinan opiskelun?” opettaja kysyi. Kerroin hänelle saman kuin Syrahille, mutta hänkin sanoi ettei latinaan voi matkustaa. Minä vielä matkustan sinne! Opettaja kysyi minulta, että osasinko kertoa nimeni latinaksi. En ollut aivan varma, kun olin lukenut sen kirjasta, mutta sanoin:
”Nomen mihi est Luna.”
”Hyvä”, opettaja kehui. Minun mielestäni latina oli kivaa ja helppoa, vaikken osannutkaan lausua kaikkea. Läksyksi tuli lopulta opetella sanomaan minä pidän jäätelöstä ja kirjoittaa pieni esittely itsestään.

Hyppytunti

Hyppytunnilla oli muutama muu oppilas. Melkein kaikki olivat tunneilla. En oikein tiennyt mitä tekisin, joten rupesin tekemään latinan läksyjä. Esittely stoppasi melkein heti. En muistanut mikä oli minä olen. Ja koska kukaan muu ei opiskellut latinaa ei voinut kysyä apua. Eräs kissa tuli luokseni.
”Mitä sinä teet?” hän kysyi.
”Duis congue sem”, vasta sanottuani lauseen ääneen tajusin, että oli puhunut latinaa. Voi hitsi vieköön! Mutta toinen kissa vain nauroi.
”Minä olen Niilo, entä sinä?” Niilo niminen kissa sanoi.
”Luna”, vastasin. Juttelimme hetken aikaa ja hän pahoitteli ettei voinut auttaa läksyissä. Kellon soitua ruokailun merkiksi lähdimme ruokalaan. Tarjolla oli kananugetteja. Minusta tuntui aina hirvittävältä syödä jotain toista eläintä.

Äidinkieli

Menimme tällä kertaa äidinkielen luokkaan yhdessä. Äidinkieli oli tooooosi tylsää. Meidän piti kirjoittaa, että mikä on erisnimi ja mikä yleisnimi, mutta kun kaikki oli minun mielestäni yleisiä. Esimerkiksi onhan Pete tosi yleinen nimi. (Minä uskon, että joku Pete oli tehnyt sen monisteen ja halusi vain olla tärkeä.) Äidinkielestä emme saanneet läksyä.

Koulumatka (kotiin)


Juttelimme vähän kaikesta Niilon kanssa ja haukuimme yhteistuumin äikkää. Yhtäkkiä taivaalta alkoi tulla jotain.
”Mitä se on?” kysyin ihmeissäni, kun jokin valkoinen tipahti nenälleni. Niilo kertoi sen olevan lunta. Todella omituista. Tämän niin sanotun lumen alla oli jotain liukasta ja kaaduin suoraan lumikasaan. Se oli kylmää kyytiä. En voinut olla nauramatta.

Hoitotarina osa 2

Olin ihan lumessa tultuani kotiin. Syrah antoi minulle mansikkatikkarin siksi että olin suorittanut ensimmäisen koulupäivän. Olipa jälleen kerran vauhdikas päivä!

Tarpeet:
Nälkätarve (-mansikkatikkari)

//Sopisiko tämä teematarinaksi? Ja miksi Lunalla näkyy sattumuksissa raivoisa rakstumine?//

Vastaus:

Lunan hupsunhassut mietteet on aivan ihania, x+y=äksy, ja Pete oli halunnut merkitä itsensä tärkeäksi äikän monisteeseen. XDD Harmi että Luna oli aluksi vähän yksinäinen, mutta loppupäivästä hän tutustui Niiloon. .-) Sopiipa hyvinkin teematarinaksi, ja sattumuksia ilmestyy aina toisinaan yllättäen kissoille, mutta jos et halua nyt mitään romanssia Lunalle voit vaan olla välittämättä siitä. ,-) Saat 11 + 5 = 16 penniä, ja lisään kouluplussaa ja kohotan tarpeet. .-)

-Kasa

Nimi: Ester

03.12.2019 19:46
1. Luku

Pimeys hiipi esiin puiden varjoista aivan yllättäen, eikä hennon lumikerroksenkaan heijastamasta vähäisestä valosta ollut juuri apua pimeälla polulla, jolla ei katulampuista ollut tietoakaan. Avasin puhelimeni sytyttääkseni taskulampun, mutta tietenkin akku oli jäätynyt pakkasessa. Tyypillistä. Yleensä minulla ei ollut tapana käydä kävelyllä, mutta tänään vastasatanut puuterilumi oli ajanut varmasti pahimmankin sohvaperunan ulos neljän seinän sisältä. Maisema oli suorastaan henkeäsalpaavan kaunis, aivan kuin joku olisi sirotellut tomusokeria joka puolelle. Ei kuitenkaan ollut ollut hyvä idea valita täysin tuntematonta lenkkipolkua, jolla en ollut kohdannut yhtään vastaantulijaa. Polun varrella ei ollut edes tienviittoja. Kaikki mitä näin oli paljaiden puiden taivaan ylle punoma katto, jonka raoista tuikki ensimmäisten taivaalle nousseiden tähtien heikko kajastus. Pakkanen nipisteli poskiani ja hento, mutta sitäkin hyytävämpi tuulenvire tunkeutui takin kauluksesta aina luihin ja ytimiin asti. Mieleni olisi tehnyt kääntyä takaisin, mutta edetessäni pidemmälle oli polun päästä alkanut kajastaa valoa. Tämä metsän keskellä sijaitseva valon lähde, luultavasti talo, sai uteliaisuuteni heräämään, joten kiihdytin askeliani jäätyneen soran rahistessa kenkieni alla.

Olin jo pienestä pitäen pelännyt pimeää, mutta jostakin syystä tuntui uteliaisuus tällä kertaa sivuuttavan mieleeni hiipivät kauhukuvat, kunnes kuulin oksan napsahtavan edessäni. Ääni ei ollut raskas, joten kovin iso siellä liikkuvan olennon ei pitäisi olla, rauhoittelin itseäni, mutta se ei paljoa auttanut. Pysähdyin ja hengitystäni pidättäen kuulostelin autiota metsää. Pöllön huhuilu kuului jostain kaukaa, mutta selvemmin erottui pienen pienten askelten rapina hiekkatiellä. Oliko kyseessä jokin eläin?
“Kuka siellä?” kysyin varovasti yrittäen pitää ääneni vakaana, mutta todellisuudessa sanat värähtelivät pelosta. Ääneni jäi kaikumaan puiden lomassa.
“Miau?” kuului varovainen vastaus jostakin ihan läheltä. Samalla hetkellä kuu purjehti esiin taivaanrannasta ja sen kelmeässä valossa näin polun reunalla, kohmeisten saniaisten suojassa kiiluvan kissan silmäparin. Huokaisin helpotuksesta, mutta vain hetkeksi, sillä kissan ääni kuulosti hyvin surulliselta. Ihan kuin se olisi huutanut apua.
“Mitä sinä täällä teet?” kysyin huolestuneella äänellä harpattuani parin askelen matkan kissan piilopaikalle. Kissa oli selvästi vasta pentu, sillä se oli hyvin pienikokoinen ja sen posket olivat pyöreät, karva pehmeää ja untuvaista. Pentu oli selvästi joutunut tarpomaan umpihangessa, sillä se oli korvista hännänpäähän lumen kuorruttama. Saatoin sieluni silmin kuvitella, kuinka pieni, hentokarvainen kissa tarpoi yksin syvässä hangessa. Pelkkä ajatuskin sai minut värisemään. Löytämäni kissa ei vastustellut puistellessani lumet sen turkista ja poimiessani miltei liian suloisen olennon syliini. Raukka parka tärisi kylmyydestä. Niinpä nostin sen takkini sisälle lämpimään ja yritin rauhoitella tärisevää pienokaista silittämällä sitä hellästi.
“Mi-minä eksyin”, kuului yhtäkkiä takkini sisältä. Oliko tämä jokin vitsi? Oliko kissaan piilotettu mikrofoni vai kuvittelinko kaiken? Yhdestä asiasta sentään olin varma; kissat eivät puhuneet.
“Puhutko sinä?” pakottauduin silti kysymään. Kurkistaessani kaulukseeni tutkaili kissa minua tarkasti suurilla, meripihkan värisenä kimmeltävillä silmillään. Sen turkki oli oranssiraidallinen, mutta tassut puhtaanvalkoiset kuin lumi.
“Kyllä…”, kissa piipitti. Tällä kertaa uskoin puhujan olevan se, sillä sen huulet liikkuivat. Tilanne ei tainnut olla kissallekaan miellyttävä, sillä tunsin sen sydämen pamppailevan nopeammin.
“Meillä kaikki puhuvat”, kissa sanoi ja osoitti pienellä tassullaan kohti edestäpäin kajastavaa valoa, “adoptiossa oli niin tylsää, että halusin lähteä pienelle seikkailulle, mutta en tiennyt, että täällä olisi näin kylmä.” Kissan puheet adoptiosta saivat pääni hieman pyörälle, mutta ilmeisesti se kuitenkin asui talossa, jota kohti olin suunnistamassa.
“Ei hätää, minä vien sinut kotiin”, lupasin pikaisesti ja painoin kiitollisena kehräävää kissaa tiukemmin rintaani vasten, ettei se vain kylmettyisi. Sitten pinkaisin juoksuun halki lumisen maan.

Nautin valoisuudesta päästyäni talon pihaan. Valkoiset seinät ja lumipeitteen saanut katto sulautuivat maisemaan, mutta ikkunoista kajastava lämmin valo teki rakennuksesta kutsuvan. Ovenpieleen oli rakennettu hieman hullunkurisen vino, mutta kuitenkin sympaattinen lumiukko. Sen porkkananenä oli pudonnut, joten kylmän lumen inhottavasta kosketuksesta iholla huolimatta nostin nenän takaisin paikoilleen. Sitten kokosin kaikki iloisuuden pisarat hymyksi kasvoilleni ja koputin napakasti oveen pientä kissaa yhä takkini sisällä suojaten. Jouduin odottamaan hetken ennen kuin kuulin askelia sisäpuolelta. Sitten ovi avautui kotoisasti narahtaen ja sen raosta kurkistivat ystävälliset kasvot.
“Hei! Käy saman tien sisään, siellä ulkona on varmasti hyytävän kylmä”, punahiuksinen nainen kehotti, mutta pysähdyin vielä kopistamaan lumet kengistäni ennen kuin astuin sisään lämpimään eteishalliin. Korkea katto ja kaunis valaistus toi mieleen prinsessalinnan aulan, mutta kyseessä taisi olla vain tavallisen, vanhan talon eteinen, jonka naulakkoon ripustin takkini. Talossa taisi kuitenkin asua paljon kissoja päätellen ilmassa leijuvista karvahahtuvista ja kynnenjälkien täplittämästä lattiasta. Millaisen hullun kissanaisen taloon olinkaan juuri astunut?
“No, mikäs sinut tänne johdatti?” oven minulle avannut nainen kysyi ja ohjasi minut istumaan nurkkaan asetellulle, muhkealle sohvalle, jonkas toiseen päähän villasukkiin ja lämpimään villapaitaan vuorautunut seuralaiseni istahti.
“Niin, minä löysin eksyneen kissan”, totesin ja nostin uneen vaipuneen pennun esiin lämpimästä kainalostani. “Se, öh, kertoi minulle asuvansa täällä ja täällä minä nyt olen.” Kuinka huvittavalta tuntuikaan myöntää ääneen kissa puhuneen minulle. Mitäköhän kissan ilmeinen omistaja minusta ajattelisi, kun kuvittelen kissojen puhuvan minulle ja muuta höperöä? Naisen ilme kuitenkin kirkastui äkisti, eikä kissan puhekyky tuntunut hänestä omituiselta.
“Ihanaa! Olin suunniltani huolesta, kun huomasin Ketun kadonneen”, nainen huokaisi helpottuneena, “se olisi varmasti jäätynyt kuoliaaksi, jos et olisi löytänyt sitä. Kiitos.”
Kettu, tapailin mielessäni. Nimi sopi kissalle kuin nenä päähän, olihan sen turkki oranssi kuin ketulla ja hännänpää tunnusomaisen valkoinen.
“Noh, ei se mitään”, vähättelin ja silitin Kettua, joka ummisti silmänsä nautinnosta. Rutistin sitä edelleen tiukasti, että kissa varmasti lämpenisi kunnolla, “mutta Kettuhan on sinun, joten minä varmaan tästä lähden…” Huomasin itsekin surun äänessäni, mutta olihan se ilmeistä; Kettu oli hurmannut minut ensi silmäyksestä lähtien enkä olisi mielelläni hyvästellyt persoonallista kissaa.
“Etkö haluaisi hyvästellä Kettua?” nainen tuntui lukeneen ajatukseni nauttiessani viimeisistä hetkistä löytämäni pennun kanssa, “sinähän voisit alkaa se hoitajaksi.” Olin hieman ymmälläni.
“Hoitajaksi? Olisiko siinä järkeä? Kettuhan on sinun ja vietät varmasti mielelläsi aikaa sen kanssa itsekin”, yritin perustella järkeäni käyttäen, vaikka sydämeni pohjasta toivoinkin, että olisin vain vastannut myöntävästi. Naisen suupielet kääntyivät pieneen virneeseen.
“Voi, ei Kettu ole minun”, nainen totesi, “olet saapunut Mouruposken kissahoitolaan ja adoptiossa on monta kissaa, jotka odottavat omia hoitajiaan. Kettu on yksi heistä.” Samassa mieleeni palasivat Ketun puheen adoptiosta ja siitä, kuinka tylsää siellä oli. Kun katsoin sylissäni kerälle käpertynyttä, tasaisesti tuhisevaa kissaa, ei minulle jäänyt vaihtoehtoja.
“Siinä tapauksessa alkaisin mielelläni Ketun hoitajaksi”, lausuin juhlallisesti ja katsoin naisen silmiin yrittäen tulkita hänen ilmettään, mutta se pysyi vakaana.
“Mahtavaa, tervetuloa!” hän riemuitsi, “minä olen muuten simssiliini.”
“Ester”, esittäydyin ja ojensin käteni muodollisesti vetäisten sen kuitenkin heti takaisin, sillä Kettu alkoi uhkaavasti valua kohti lattiaa. Ehdin kuin ehdinkin kuitenkin kaappaamaan kissan takaisin syliini ennen kuin se olisi muksahtanut kovalle, kylmälle lattialle.

Keskusteltuani simssiliinin kanssa hetken käytännön asioista ja vastaanotettuani tältä minun ja Ketun huoneen avaimen, olin nostamassa kissaa takaisin syliini, mutta huomasin, ettei se seissytkään enää lattialla vieressäni. Ehdin jo hätääntyä kissan karanneen takaisin ulos vaikka se olikin tunnustanut tehneensä tyhmästi aiemmin, mutta simssiliini ehti rauhoittaa suurimman hädän toteamalla, että oli lukinnut ulko-oven kissanluukun heti Ketun karattua ensimmäisen kerran.
“Minne se pieni riiviö on jo voinut ehtiä”, mutisin hieman tyytymättömänä kurittomaan hoidokkiini, mutta mieltäni kuitenkin rauhoitti se, että tämän rakennuksen Kettu tunsi paljon minua paremmin. Minun seisoessani avuttomana keskellä eteishallia oli simssiliini jo tarttunut toimeen ja kurkistanut pöydän sekä sohvien alle ja tarkistanut niiden selustat.
“Tässä huoneessa se ei enää ole, joten uskoisin kissasi karanneen yläkertaan”, simssiliini totesi pahoitteleva puna poskillaan, “siellä on esimerkiksi leikkihuone, jossa se taisi tykätä leikkiä edellisen hoitajansa kanssa.” Kiitin häntä vihjeestä ja huoneen avainta tiukasti kädessäni puristaen ryntäsin kohti yläkertaa vieviä portaita. Juoksin niin kovaa että olin kaatua nenälleni askelmia kavutessani, mutta selvisin kuin selvisinkin ruhjeitta toiseen kerrokseen. Edessäni aukeni käytävä, enkä tiennyt minne päin minun olisi pitänyt lähteä, mutta vasemmalta kuuluvat älähdykset saivat huomioni heräämään. Avasin varovasti melun käytävästä eristävän oven enkä aluksi nähnyt mitään epätavallista, mutta lopulta huomasin avaran huoneen perimmäisessä nurkassa Ketun, joka sähisi niin uhkaavasti kuin kykeni sitä kaksi kertaa suuremmalle apinalle. Takanaan kissa suojasi jotakin lelua, joka selvästi kuului leikkihuoneen varastoihin. En tiennyt, paljonko tuhoa kaksikko oli jo saanut aikaan, mutta vahingot valkenivat minulle katsellessani hieman ympärilleni. Lelulaatikkojen sisältö oli levinnyt ympäri huonetta ja lattiaan painunut uria kynnenjäljistä.
“Kettu!” huusin niin vihaisesti kuin vain osasin ja pieni kissa kääntyi katsomaan minua korvat luimussa, kasvoillaan häpeävä ilme. Apina vilkaisi minua yllättyneenä, heitti Kettuun vielä vihaisen katseen ja loikki sitten tiehensä. En tiennyt, kenen hoidossa se oikein mahtoi olla, mutta minä en ollut sen tekemisistä vastuussa enkä muutenkaan ollut varma, olisinko uskaltanut lähestyä hieman aggressiiviselta vaikuttavaa olentoa.
“Selitys, kiitos”, tiuskaisin Ketulle, joka selvästi tuntui vasta nyt tajuavan, millaisen sotkun oli aiheuttanut. Onneksi se kuitenkin näytti osaavan katua tekojaan.
“Minulla oli kana kynimättä Raimon kanssa”, kissa piipitti hiljaa ja katsoi nolona tassuihinsa, “mutta se aloitti, puolustin vain itseäni. Sitä paitsi lelu on kaikkien käytössä eikä vain sen. Anteeksi.” Puhuessaan kissani osoitti kohti kulahtanutta muoviankkaa, joka lojui edelleen lattialla. En oikein tiennyt miten minun olisi pitänyt menetellä. Oli ollut kissalta tyhmää karata tuolla tavalla ja päätyä vielä tappeluun jonkin raivopäisen apinan kanssa, mutta niin villi ja vapaa kuin kissa luulikaan olevansa, oli se silti pyytänyt anteeksi.
“Ymmärrän. Mutta et olisi silti saanut karata. Se oli todella tyhmästi tehty”, tapailin sanoja ja yritin olla mahdollisimman selkeä, että pieni kissa ymmärtäisi. Se tapitti minua uteliaana silmät avattuna pyöreiksi. “Pyysit kuitenkin hienosti anteeksi. Kunhan tämä ei toistu, on asia nyt loppuun käsitelty. Nyt siivoamme tämän sotkun.”

Kun leikkihuone oli taas puhdas, kävelimme vaitonaisina huoneellemme. Se oli heti ensimmäinen loputtomalta tuntuvassa ovien rivissä, mutta muistinkin simssiliinin maininneen saavamme asettua huoneeseen numero yksi. Ovea piti hieman kiskoa, että se aukesi, mutta ainakin ilma sisällä oli raikasta ja ikkunasta saattoi nähdä taivaalla loistavan kuun. Kettu tuntui unohtavan äskeisen välikohtauksen hetkessä, kun se säntäsi tutkimaan uutta kotiaan. Tutkittuaan joka nurkan huolellisesti, päätti pentu hypätä muhkealle sängylle, joka oli asetettu keskelle huonetta. Sen hyppy ei kuitenkaan kantanut ihan perille asti, vaan kissa jäi tasapainottelemaan reunalle. Lopulta se sai kuin saikin kammettua itsensä ylös mutta, mutta muistoksi ponnistelusta jäi peittoon pieni, terävien kynsien aiheuttama reikä. En kuitenkaan viitsinyt moittia pientä uteliasta kissaani enää enempää.
“Minulla on kova nälkä”, Kettu totesi ja istahti sängylle peseytyäkseen, “olisiko sinulla jotakin syötävää?” En ollut itsekään huomannut ajan kulua, joten totesin, että nälkä kurni jo minunkin vatsassani. Kaivelin reppuni taskuja, mutta en löytänyt muuta kuin palauttavaksi evääksi pakkaamani omenapiirakan palasen. Muistin simssiliinin painottaneen, kuinka tärkeää oli huolehtia terveellisestä ruokavaliosta etenkin pentujen kohdalla, mutta parempi syödä omenapiirakkaa kuin kärsiä nälästä. Huomenna menisin kauppaan ja ostaisin vaikka koko vihannesosaston tyhjäksi! Nyt en kuitenkaan voinut muuta kuin murtaa palasen piirakasta ja syöttää sen Ketulle. Kissa tarttui ruokaan ahnaasti ja söi osuutensa hetkessä pienillä, terävillä hampaillaan. Sekalainen seurakunta muruja varisi peitteen päälle, mutta en välittänyt siitä. Sen sijaan söin ripeästi oman puolikkaani piiraasta ja nautin siitä, kuin sen herkullinen maku levittyi kielelleni. Toivoin Ketun tunteneen samanlaista mielihyvää.
“Jos sinulla on vessahätä, voit käydä tuolla”, osoitin tassujaan omenapiirakasta nuolevalle kissalleni huoneen nurkkaan pystytetyn hiekkalaatikon. Kissa nyökkäsi ja hypähti melko ketterästi alas sängyltä. Se jäi hieman tasapainottelemaan alastulossa, mutta sai itsensä pidettyä pystyssä. Tehtyään tarpeensa Kettu tassutteli haukotellen takaisin sängylle. Olin patistamassa sitä unten maille, mutta kissa loikkasikin omatoimisesti sängylle, tällä kertaa hieman sulavammin ja käpertyi kerälle. Ei mennyt kauaakaan kun sen kyljet jo kohoilivat rauhallisen unen tahtiin. En voinut olla ajattelematta kauhistuneena, mitä kaikkea meille tulisi Mouruposkessa vielä tapahtumaan, jos tämäkin päivä oli ollut näin tapahtumarikas, mutta nukkuessaan Kettu sentään näytti rauhalliselta. Kissa oli varmasti kuolemanväsynyt seikkailustaan, mutta niin olin minäkin!

kävisikö tämä teematarinaksi, kun alussa seikkailtiin lumessa, vaikkakin vähän erilaisissa merkeissä?
+ hygieniatarve (hiekkalaatikolla käyminen)
+ nälkätarve (omenapiirakan palasen voi poistaa)
+ liikkumistarve (ulkona ja hoitolassa seikkaileminen)
+ unitarve (kävi nukkumaan tarinan lopussa)

Vastaus:

Pitäisi kai itsekin kokeilla onneaan ja lähteä pimeässä kävelylle, ties minkä kissahoitolan sitä sattumalta löytäisi! Oli selvästi kohtalon määrittämää että löysit Ketun ja toit hänet turvaan kylmältä. <3 Vaikka Kettu aluksi olikin varsin rauhallinen ja uninen hän ennätti karata jo toistamiseen ja aiheuttaa Raimon kanssa vähän sekasortoa leikkihuoneessa, mutta päästessänne viimein omaan huoneeseen rauhoittui tunnelma hieman. .-) Saat 39 + 5 = 44 penniä, ja kohotan tarpeet. Lisään vaikka sen joulukalenterinkin samantien. ,-)

-Kasa

©2019 Kissahoitola Mouruposki - suntuubi.com